Tiistaipäivän suunnitelmassa oli reilun 1100
metrin korkuisen pöytävuoren tarkastaminen. Maanantaina ostettu kahden päivän
lippu turistirundibussiin osoittautui hyödylliseksi ja hyppäsimme puoli
kymmenen bussiin, joka vei suoraan vuoren alle. Alkuperäisenä ideana oli mennä
cable carilla eli ’hissillä’ sekä ylös että alas, mutta ihmismeren ja hinnan
(18e meno – paluu) nähtyämme ratkaisuksi kehittyi ylös kiipeäminen.
1.5 kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme
reitin lähtöpisteelle, jossa odotti ’opas’ karttojen kanssa. Kaveri neuvoi
meille reitin ylös, näytti wikipediasta tulostetun artikkelin jossa mainitaan
äijän nimi ja kinusi muutamaa randia palkkioksi vaivannäöstä. Itse kun
kolikoista halusin muutenkin eroon niin 4 randia (40snt) vippasin.
Mielenkiintoinen yksityiskohta tosin, kun illalla myöhemmin hotellilla
tarkastelin pöytävuoresta kertovaa wikipedia-artikkelia niin tätä ’opasta’ ei
mainita niin missään. Väärennetyn tekstinpätkän turvin senttien kerjääminen
ilmeisesti toimii suhteellisen hyvin, mutta sainpahan edes kiipeilyreitit
karttana sekä muutaman muun esitteen.
Arvioitu reitin kesto oli erinäisten lähteiden
mukaan noin 2.5 tuntia. Alkumatkasta kiipesin gasellin lailla kiviä ylös 45
minuutin ennätysaika mielessä, mutta aika nopeasti elämän realiteetit
tulivatkin tässäkin asiassa vastaan. Kunto ei ole ihan maratonaarin tasolla
(vielä). Tunnin kapuamisen jälkeen ovat reidet ja pohkeet erittäin hapoilla ja
taukoja alettiin pitämään 8 minuutin intervalleilla. Miellyttävän kokemuksesta
teki kuitenkin muiden ihmisten suhteellinen vähyys, uskomattomat maisemat –
vuoristopuroja, kalliohalkeamia, vesiputouksia.. you name it – sekä tietysti 9
euron säästö ja viikon kuntoilut, jotta taas voi hyvillä mielin käydä
ravintolassa syömässä. Ehdottomasti suosittelen tätä vaihtoehtoa kaikille,
jotka siihen kokevat pystyvänsä. Ylös päästyämme otimme pakolliset
turistikuvat, joimme yhdet oluet ja menimme cable carilla alas. Pitihän sekin
kokea, vaikka aika turha kokemus oli kiipeämiseen verrattuna.
Loppupäivän alkuperäisenä ajatuksena oli käydä
vielä viinitilalla, mutta homma menikin uusiksi, kun pöytävuorireissu vei
melkein 6 tuntia. Tyydyimme kakkosvaihtoehtoon ja rullasimme sinisen linjan
läpi. Komeita maisemia tosin silläkin reitillä varsinkin rantateitä ajettaessa,
ei ollenkaan huono ratkaisu. Illasta käväisimme vielä eräässä Eastern Food
Bazaarissa syömässä, missä on kymmenisen eri tiskiä, joista saa parin euroon
hintaan tilata maistuvia itämaisia ruokia. Jos ikinä matkustatte kapkaupunkiin
ja haluatte syödä halvalla, niin this is your place.
Keskiviikkona varasimme pakettimatkan Cape of
Good Hopeen. Tiedän, jälleen eräs turistimatka, mutta ainoat vaihtoehdot olivat
joko taksi, auton vuokraaminen (johon ei ikä riittänyt) tai pakettimatka. 48
eurolla pääsimme siis minibussin kyytiin noin tunniksi kohti koko Afrikan
lounaiskärkeä. Matkan alussa kuski mainosti kertovansa ”hiukan faktoja kaupungista
ja sen historiasta, but i’ll try to keep it light – you’re on a holiday right”?
Suomeksi siis kaveri höpötti koko matkan ajan ja veti henkeä ehkä vartin
välein. Eipä siinä, ihan mielenkiintoista settiä. Itse hyväntoivonniemi oli
ihan hieno kokemus ja ihan mukava nähdä.
Illasta ajateltiin kerrankin kunnolla panostaa
ruokaan ja suunnattiin kohti ’Mama Afrikaa’, josta juttujen mukaan saisi jopa
krokotiilia syötäväkseen. Listalta löytyikin ilokseni ’Wild Game mixed grill’,
joka sisälsi kudua, strutsia, krokotiilia ja impalakohan se viimeinen oli.
Punaviinilasillisen kanssa hinnaks muodostui mukavat 25 euroa, mutta voipahan
ainakin sanoa syöneensä krokotiilia, joka tosin ihan totta puhuen olisi mennyt
härästä jos silmät kiinni olisi syönyt. Voipahan ainakin sanoa syöneensä
krokoa.
Part kolmosessa luvassa vielä torimeininkiä,
robben islandia, futismatsia ja viinitilaa. Pysykää linjoilla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti