Aluksi nopea paluu koulumaailmaan. Lesothon jälkeen oli edessä 4 koetta, joista ensimmäinen oli nyt jo unohdetusta setswanan kielestä. Olin melko liekeissä, jopa niin liekeissä, että kokeen jälkeen Pyry kertoi, että kokeesta piti tehdä vain 2 osuutta kolmesta ja niistäkin valita vain tiettyjä osuuksia. Itsehän vastasin varmuuden vuoksi jokaiseen kysymykseen. Basic instrumental skillien koe oli aivan läpihuutojuttu, kuten ennakkoon aavisteltiin. Vähän tosin teki pahaa huomata, että surullisen kuuluisa Maclot ei päässyt nokkahuiluosuutta läpi ja joutuu uusimaan kurssin ensi vuonna. Doctor Phibion ei ollut tästä hirveän mieluissaan. Kulttuurikurssi meni niin päin honkia ja arvalla, että toivottavasti Toivasen Pekalta ei tule parin viikon vihaista sähköpostia. Teoriakoe taasen oli mitä oli.
Ketään ei kuitenkaan kiinnosta lukea koulujuttuja, joten siirrytään äkkiä tien päälle. Pitkän harkinnan jälkeen suunnitelmaksi siis oli muodostonut 3,5 viikon megareissu tavoitteena mahdollisimman monta once in a lifetime -kokemusta. Homma lähti liikkeelle 25.11 sunnuntaina kello 17.00, kun lastasin ainoina matkatavaroina olleet urheilukassin ja pienen repun bussin tavaratilaan ja 13 tunnin matka kohti Kasanea alkoi. Ensimmäiset 5 tuntia menivät suhteellisen näppärästi musiikkia kuunnellessa ja vanhoja Tieteen Kuvalehtiä selaillessa, mutta about yhdeksän maissa illalla säkkipimeässä kuului aivan järjetön kolaus ja bussi pysäytti tien reunaan. Kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtunut, kunnes viimein kuski avasi ovet ja porukka pääsi pihalle jaloittelemaan. Tilanne näytti aika huonolta, kun kaikki vasemman puolen valot olivat totaalisen tuusan nuuskana ja ihmiset alkoivat kaivelemaan kännyköitä esille. Pyry sai jostain selville, että bussi oli törmännyt lehmään. Mansikille ei hirveän hyvin käynyt. Eturuumis oli paikassa X ja takaruumis paikassa Y. Hetken siinä hommaa sumplittiin, mutta lopulta afrikkalaiseen tapaan kuski vakuutteli "no problem, no problem" ja matka jatkui hieman kuumottavissa merkeissä, kun reilu puolet valoista eivät toimineet.
Parin tuntia kolmannen maailman hirvikolarista saavuimme Francistowniin, jossa vaihdoimme bussia. Tästä laitteesta tuli mieleen 1960-luvun vankilabussit Yhdysvalloissa. Yritä nyt siinä sitten nukkua, kun selkänojia ei saa yhtään säädettyä siitä 90 asteen kulmasta ja penkille mahtuu juuri ja juuri istumaan siten, ettei jyrää kaveria vieressä. Jollain kummalla siinä kuitenkin pari tuntia sai unta, kunnes noin neljän maissa yöllä herään siihen, että kuski vetää räikkösmäisiä kurveja keskellä tietä. Edestä tipsattiin, että kaveri nukahti rattiin ja sai juuri ja juuri pelastettua meidät ennen ojaa. Loppumatkasta ei hirveästi nukuttu enää. Selvisimme kuitenkin ehjinä perille ja kuuden maissa jäimme odottelemaan jotakin kuljetusta lodgellemme. Puolen tunnin odottelun jälkeen hyppäsimme combin kyytiin ja selvisimme hengissä Thebe River Lodgelle.
Ainoa huono puoli oli se, että huoneemme ei ollut vielä kolmeen tuntiin valmis eikä etukäteen bookattuja ajeluita / risteilyitä ollutkaan bookattu meille, vaan pääsisimme ehkä mahdollisesti jollekin näistä mukaan. Hengailimme siinä sitten läheisessä Kasanen keskustassa sen vajaat kolme tuntia, tulimme takaisin ja viimein huoneeseemme päästyämme romahdimme molemmat sängyillemme ja vedimme mukavat 3 tuntia unta. Unien jälkeen onni oli potkaissut ja pääsimme mukaan game drivelle. Ideana oli Chobessa siis tehdä muutama tällainen ja bongata loputkin isot eläimet, lähinnä tietysti lauma gepardeja. Voinette siis arvata pettymykseni, kun lähin gepardia (tai norsua tai leijonaa tai kirahvia) muistuttava olento oli kilpikonna. Matkaseurana kun vielä oli 8 ranskalaista lintubongaria, jotka halusivat pysähtyä joka &"/%!("& linnun kohdalle kuvaamaan (galau oli niiden suosikki, mikä tukaani ikinä onkaan) niin vähän harmitti. Aikaisin nukkumaan ja aamuviideltä seuraavana päivänä uusi yritys.
Ja päin Pirkkalaa meni sekin homma. Tällä kertaa seurana brittejä, mutta lintufanaatikkoja hekin. Tietysti. Mitään uutta ei nähty ja masensi niin paljon, että feidasin iltapäivän risteilyn ja menin huoneeseen tekemään sudokuja ja kuuntelemaan Kari Tapiota. Pyry käväisi risteilyllä, kohokohtana kuulemma virtahevon päältä ajaminen. Hirveästi muuta kerrottavaa Chobe National Parkista ei ole. Vinkkinä matkailijoille: älkää menkö sadekauden aikana Chobeen. Ette näe mitään.
Keskiviikkona 28.11 innostus kohosi jälleen, kun siirryimme Zimbabwen rajalle päämääräänä Victorian putoukset. Viisumisäädön jälkeen probleemana tosin oli se, että putouksille olikin se 70 kilometriä matkaa ja mitään kuljetusta ei tietenkään oltu varattu etukäteen. Onneksi kuitenkin eräs ystävällinen sielu mustalla hummerillaan lupasi tarjota kyydin 25 dollarin sopuhintaan. Mukaan änkesi vielä poliisikin jostain tuntemattomasta syystä niin tuli ainakin suhteellisen turvallinen fiilis. Reilun tunnin ajomatkan jälkeen rantauduimme Victoria Falls Rest Campiin, jossa oli tarkoitus viettää seuraavat kolme yötä. Säästölinjalla tietysti kun olimme niin otimme halvimman mahdollisimman mökin, mikä tosin ei hirveän huono edes ollut. Tässä vaiheessa jälleen travel tip: jos matkustat kaverin kanssa niin mikäli mahdollista ottakaa eri firmalta luottokortit. Visa ei toiminut majapaikassamme ollenkaan, jolloin allekirjoittaneen mastercard nousi arvoon arvaamattomaan. Toisaalta taas mastercard ei toiminut ollenkaan Mosambikissa, mutta siitä lisää myöhemmin. Kuitenkin, keskiviikkona varailimme seuraavan aamun raftingit, benjihypyn ja perjantain risteilyn ja chillailimme loppupäivän.
Torstaiaamuna seitsemältä lähdimme kohti ensimmäistä toivottavasti once in a lifetime -kokemusta, eli raftingia Zambezi-joessa. Niille joille käsite ei ole yhtä tuttu kuin kulmagrillin menu niin rafting tarkoittaa lyhyesti kerrottuna kumiveneellä laskemista erilaisia koskia, pyörteitä ja tasaisia osuuksia pitkin. Vaikeusaste meillä oli grade 5, mikä siis on suurin ja vaarallisin taso, mitä näin kaupallisessa mielessä melotaan. Painotan sanaa kaupallisessa mielessä, toki löytyy paljon vaarallisimpiakin paikkoja maailmasta. Silti oli kiva tiedostaa sekin. Lyhyen introductionin jälkeen mela käteen, kypärä päähän, liivi kireälle ja veneeseen. Meitä oli paatissamme yhteensä 8 uskalikkoa + ohjaaja perämiehen paikalla takana. Kävimme nopeasti läpi komennot (right paddle, BRACE jne.) ja suuntasimme kohti ensimmäistä rapidia (koski? no, kuvista selviää kyllä) ja olipahan meinaan uskomattoman hauskaa. Jyräsimme täysiä päin kuohuja ja kuohut jyräsivät täysiä päin meitä aiheuttaen märän yhteentörmäyksen ja melkoisen adrenaliininousun kehossa. Koko juttu kesti ehkä 10 sekuntia, mutta aivan mahtava meininki. Välillä pääsimme myös itse uimaan Zambezissa (jälkikäteen eräs indonesialainen kaveri mainitsi, että bongasi muutaman krokotiilin rannalla), mikä jäi myös ehdottomasti mieleen. Meloimme yhteensä 28 kilometriä ja 7 tuntia häikäisevissä maisemissa ja kohtasimme yhteensä 18 rapidia, joissa vain yhdessä vene kaatui ja lensin hullusti ulos kohti teräviä kiviä. Todella hauskaa puuhaa, en voi kuin suositella.
Raftingin jälkeen joku haluaisi kenties rauhoittua hetkeksi aikaa. Itse suunnistin kuitenkin välittömästi kohti Zimbabwen ja Sambian välissä olevaa no-man's-landia ja kuuluisaa siltaa, josta olisin hyppäävä maailman kolmanneksi korkeimman rakennelmasta tehdyn benjihypyn. Vähän speksejä: 100 dollaria hintaa, 111 metriä korkeutta ja noin 5.6 sekuntia vapaapudotusta, jonka aikana kuulemma elämä rullaa muutamaan kertaan silmien edestä. Fiksuna ihmisenä tietysti maksoin koko homman jo edellisiltana eikä sen jälkeen tietenkään kehdannut enää jänistää. Kävin ilmoittautumassa toimistolla, jossa meikäläinen punnittiin ja lyötiin jonotusnumero käteen. Voin kertoa sydämeni pohjasta, että MIKÄÄN ei ole niin pelottavaa ja hermoja raastavaa kuin olla numero 4 jonossa ja katsella kun muut hyppäävät hypyn ensin. Siinä tuli lupailtua vaikka mitä lupauksia aina kierroksen tarjoamisesta koko Juhuun pelaajille (ei tule tapahtumaan ihan näin fyi) ja pyhiinvaellusmatkasta Intiaan jos tästä hommasta selvittäisiin hengissä. Viimein kun oli allekirjoittaneen vuoro niin ohjaaja alkoi latelemaan siinä ohjeita ja vinkkejään. "Whatever you do, DON'T look down right now". Harmi vain, että sydän hakkasi tässä vaiheessa noin 260 kertaa minuutissa ja tajunta oli jo hieman hämärtynyt niin kuulin vain osuuden "look down right now" ja refleksimäisesti tietenkin katsoin heti alas. Ei hirveän fiksu veto. Tästä sitten tärisevä kroppani talutettiin hyppypaikan päähän, jossa odotin joitain kannustavia sanoja. No, ne eivät tätä kaveria hirveästi kiinnostaneet ja homma meni jokseenkin näin: "arms to the sides, READY?!, 5-4-3-2-1 BUNGEEEEEEEEEE" ja sitten mentiin.
Homma oli aivan täysin psykedeelistä. Ei siinä mitään kerinnyt ajatella ja juuri kun olin varma, että syöksyn Zambeziin niin köysi alkoi joustamaan ja viskasi meikäläisen uudestaan taivaalle. Ensimmäinen pomppu oli koko hypyn mahtavin kohta, erityisesti se taitekohta kun on hetken pysähtyneenä ilmassa ja puoli sekuntia kerkiää miettimään että "jaaha, tässä sitä ollaan eikä mitään voi tehdä". Myös aina kun köysi jousti pohjalla niin veri pakkautui päähän siihen malliin, että lopussa pyörtyminen oli enemmän kuin lähellä. Ohessa video niin saa edes vähän käsitystä hommasta. Jos ikinä on mahdollisuus tehdä jotain tällaista niin ÄLÄ jätä väliin mistään hinnasta vaikka kuinka pelottaisi. Ei siihen hirveän moni ole kuollut.
Homma oli aivan täysin psykedeelistä. Ei siinä mitään kerinnyt ajatella ja juuri kun olin varma, että syöksyn Zambeziin niin köysi alkoi joustamaan ja viskasi meikäläisen uudestaan taivaalle. Ensimmäinen pomppu oli koko hypyn mahtavin kohta, erityisesti se taitekohta kun on hetken pysähtyneenä ilmassa ja puoli sekuntia kerkiää miettimään että "jaaha, tässä sitä ollaan eikä mitään voi tehdä". Myös aina kun köysi jousti pohjalla niin veri pakkautui päähän siihen malliin, että lopussa pyörtyminen oli enemmän kuin lähellä. Ohessa video niin saa edes vähän käsitystä hommasta. Jos ikinä on mahdollisuus tehdä jotain tällaista niin ÄLÄ jätä väliin mistään hinnasta vaikka kuinka pelottaisi. Ei siihen hirveän moni ole kuollut.
Perjantaina oli Pyryn synttärit. Heräsin aikaisin aamulla ja kävin ostamassa herralle synttäridonitsin, -oluen ja -kortin. Kortissa luki alunperin "hyvää 28v syntymäpäivää!", mutta onneksi huomasin virheeni ajoissa. Päivän ohjelmassa oli aluksi putouksen tarkastaminen lähietäisyydeltä. Hintaa tälle lystille kertyi suhteellisen suolaiset 35 dollaria. Itse putouksista ei järemmin kerrottavaa ole, upeat ne tietysti olivat kerta maailman yksi seitsemästä luonnonihmeestä sun muuta. Neljän maissa starttasimme jo syyskuusta asti suunnitellulle all-you-can-drink-risteilylle zambezille, aikaa 2 tuntia. Mukaan lähti 3 muuta, hieman vanhempaa henkilöä jotka tosin ymmärsivät aika nopeaan, että me emme tulleet tällä kertaa sosialisoimaan ja siemailemaan rauhallisesti prameaa viiniä. Kyllä sen huomasikin sitten, kun löysimme itsemme laulamasta Matti Nykästä kämpän ulkopuolella ja satunnaisesti pelaamasta lentopalloa läheisellä kentällä vaihtelevalla menestyksellä. Kokonaisuutena kuitenkin hieno ilta.
Lauantaina oli ensimmäinen päivä joulukuuta. Jokseenkin oudot fiilikset. Ajatuksena oli lähteä Sambian puolelle uimaan Devil's Pooliin eli aivan putousten reunalle muodostuneeseen muodostelmaan, mutta viisumihässäköiden ja retken epävarmuuden takia se jäi tällä kertaa väliin ja palasimme Botswanan puolelle Kasaneen rentoutumaan valioliigan pariin ennen seuraavan päivän tiukkaa matkustusta takaisin Gaboroneen.
Seuraavana päivänä jälleen aamuviideltä suunnistimme kohti Bus Rankia tavoitteena löytää bussi Gabsiin. Onneksi kuitenkin taksikuskimme bongasi jo matkalta erään minibussin matkalla kohti Francistownia, johon me molemmat onneksi mahduimme kyytiin. Pyry tosin joutui seisomaan ensimmäiset 1,5 tuntia matkasta. Melkein kävi sääliksi. 6 tunnin leppoisan ja ajelun ja kanssamatkustajan kanssa käytyjen kärkkäiden keskustelujen jälkeen aiheesta valkoisten rahankäyttö ja vallanhimo saavuimme Francistowniin nopealle pysähdykselle, josta nappasimme mehevät kanaburgerit ja jatkoimme matkaa vielä 6 tuntia Gaboroneen. Gabsissa italialaiseen raflaan pastalle, jonka jälkeen viimeistä kertaa Las Vegasiin yöksi ennen seuraavan aamun puoli viiden herätystä ja hajotusmatkustusta kohti Tofo Beachia.
Maanantaiaamuna 3.12 lähdimme Intercapella kohti Johannesburgin asemaa. Matka meni leppoisasti ja nopeasti, 6 tuntia ei tuntunut enää yhtään missään. Johannesburgiin päästyämme aikaa oli tapettavana kymmenisen tuntia ennen yöbussia Maputoon (Mosambikin pääkaupunki), joten ajattelimme pistäytyä tässä välissä syömässä ja leffassa. Kumpikaan ei kuitenkaan tiennyt missä leffateattereita sijaitsi, joten kysyin neuvoa eräältä katukauppiaalta, joka lähtikin sitten johdattamaan meitä hyvin epämääräisen näköiselle lähiöalueelle syrjässä kaupungin ydinkeskustasta. Kyllähän se teatteri sitten lopulta löytyikin ja se jos joku piristi päivää. Lippu maksoi ensinnäkin euron, jolla sai katsoa 2-3 leffaa ja rainat sai vielä valita itse. Tosin valinta oli joko action tai adult, tarina ei tietenkään tässä vaiheessa kerro mitä pätkää jäimme tapittamaan. Asemalle saavuimme kolmisen tuntia ennen bussin lähtöä ja asetuimme erääseen kuppilaan pelailemaan korttia ja imailemaan muutaman sivistyneen oluen. Bussi lähti 22.00 ja valot lähtivät välittömästi pois niin bussista kuin omasta päästäni.
Saavuimme sateiseen Maputoon yhdeksän maissa aamulla seuraavana päivänä. Olimme varanneet majoituksen paikasta nimeltä Fatima's, jotka olivat luvanneet jopa ilmaisen kyydin bussin päätepysäkiltä. Oli mukava yllätys huomata, että kaveri oli vielä odottamassa, vaikka bussi oli reilun tunnin myöhässä. Fatimassa saatuamme huonetta ei sanoin voi kuvailla. Katsokaa oheinen video ja tehkää omat johtopäätökset. Päivä meni downtownilla hengaillessa ja palasimmekin aikaisin kämpille. Illalla ostettiin vielä lippu seuraavan aamun bussiin kauan odotetulle Tofo Beachille, joka maksoi 25 euroa, arvioitu kesto 6 tuntia. Nukkuminen kyseisenä yönä tosin tuotti "hieman" vaikeuksia, kun Pyryllä meinasi satunnaisen tasaisesti iskeä ns. lusikkakompleksi.
Maputo-Tofo -bussi oli eräs elämäni karmeimmista kokemuksista. Toistaiseksi. 6 tunnin arvioitu aika vaihtui yllättäen 9 tunniksi ja penkkien "selkänoja" ulottui niinkin korkealle, että Quasimodo-asento oli hakusessa jo puolen tunnin reissaamisen jälkeen. Tämä yhdistettynä yhteen vartin taukoon ja ilmastoinnin puutteeseen (turha kai oli edes mainita) niin kyllä siinä otettiin miehestä mittaa. Kaikki kuitenkin päättyy aikanaan ja niin vain lopulta oli Intian valtameri edessä. Kämppä varattiin aluksi 4 yöksi...
Maputo-Tofo -bussi oli eräs elämäni karmeimmista kokemuksista. Toistaiseksi. 6 tunnin arvioitu aika vaihtui yllättäen 9 tunniksi ja penkkien "selkänoja" ulottui niinkin korkealle, että Quasimodo-asento oli hakusessa jo puolen tunnin reissaamisen jälkeen. Tämä yhdistettynä yhteen vartin taukoon ja ilmastoinnin puutteeseen (turha kai oli edes mainita) niin kyllä siinä otettiin miehestä mittaa. Kaikki kuitenkin päättyy aikanaan ja niin vain lopulta oli Intian valtameri edessä. Kämppä varattiin aluksi 4 yöksi...
... ja sitten kahdeksi ja vielä kolmeksi yöksi. Alun perin piti lähteä johonkin toiseenkin paikkaan kokeilemaan rajoja ja onneaan, mutta tulimme siihen tulokseen, että miksikäs sitä lähteä hyvää vaihtamaan. Keli suosi koko ajan, oluet olivat halpoja, luottokortti pelitti ja seura oli kaunista. 1/4 näistä pitää paikkansa, jokainen voi henkilökohtaisesti tehdä omia päätelmiä. Kuitenkin, kaikki päivät olivat hyvin samankaltaisia. Aamulla nukuttiin niin pitkään kuin huvitti, haettiin torilta aamiaisleipä/ananas/pähkinät, lepoa 4-5 tuntia, syömään johonkin raflaan, loppupäivä lepoa ja aikasin nukkumaan, että jaksaa seuraavana päivänä ottaa lepoa. Jos nyt pari kohokohtaa tuolta ajalta mainitsee niin itsenäisyyspäivänä pidettiin omat kemut vastaanoton kanssa, tavattiin Johnny Ganja (nimi kertonee aika paljon, mutta avataan nyt sen verran vielä, että kaverilla oli jotain ihan muuta kun rannekoruja myynnissä) ja useampanakin iltana tähtien fiilistelyä täysin pilvettömältä taivaalta. Elämä oli helppoa.
Perjantaina 14.12 piti kuitenkin lähteä takaisin Maputoon. Bussi Tofosta lähti mukavasti neljältä aamulla ja kesti jälleen sen 11 tuntia. Tässä välissä täytyy sanoa, että reilu viikko sitten kun Jyväskylään matkustin takaisin VR:n palveluita käyttäen niin eräs vanhempi nainen mainosti kovaan ääneen puhelimeensa Pendolinoa "Neuvostoliiton aikaiseksi kehitysmaajunaksi", kun syystä x _netti_ ei tällä kertaa toiminut. Mosambikiin kasvamaan siitä. Noh kuitenkin, perille päästiin aikanaan ja majapaikan metsästys alkoi. Sain myös viimein nostettua rahaa, kun mastercardille ystävällinen automaatti löytyi. Yösijan etsimisessä meinasi käydä aluksi kehnosti, kun perinteiseen tapaamme emme olleet varanneet mitään majoitusta ja kaikki backpacker-mestat olivat täynnä. Olimme jo luovuttamassa ja suuntaamassa 110 euron hotelliin, kun eteen sattui 'Hotel Santa Cruz', josta kävin piruuttani kysymässä huoneen hintoja. Suureksi yllätykseksi luola irtosi 20 eurolla per henkilö per yö sisältäen aamiaisen, mikä on erittäin kohtuullinen Maputossa. Mosambik ei siis ole mikään superhalpa paratiisi, vaan hinnat ovat jopa lähellä länkkärimeininkiä. Maksoimme kaksi yötä ja asetuimme taloksi (hotelliksi). Ilta meni rentoutuessa lähialueella.
Lauantaina ikuinen turisti ja cityihminen Pyry oli "suunnitellut" meille kävelykierroksen ympäri Maputoa. Suunnitelma tosin oli tasoa "käydään ny Suomen suurlähetystö ja joku tori tsekkaan", mutta oli se silti parempi kuin moni aikaisempi plääni. Maputo kaupunkina oli erittäin mukava verrattuna esimerkiksi Johannesburgin ihmisvilinään. Erityisesti rantapromenaadi ja sen varrella tehty välipysähdys naval clubille (pursiseura?) jäi mieleen. Torikin löytyi ja jälleen allekirjoittanut oli jokaisen paras kaveri. Kerrankin näin. Mukaan tarttui vähän krääsää sekä Mosambikin futisjoukkueen, mustien mambojen, pelipaita. Lauantai kun oli niin pitihän sitä tietysti valioliigaa käydä seuraamassa. Oppaasta oli bongattu pubien ja ravintoloiden keskittymä 'Feira Populara', joka olikin melkoinen ilmestys kymmenine juottoloineen ja toisaalta huvipuistolaitteineen. Täällä seurasimme muutaman pelin, joiden jälkeen ajattelimme Maputon olevan tarpeeksi turvallinen paikka yölliselle kävelylle hotellille. Murphyn lain mukaan näin ei ihan kuitenkaan ollut. Ilmeisesti jonkun lain jonkun pykälän mukaan Mosambikissa pitäisi aina olla joko passi tai notaarin leimaama passikopio mukana. No, meidät pysäytti kaksi rynnäkkökiväärein varustautunutta poliisia jotka alkoivat sitten näitä dokumentteja kyselemään. Kummaltakaan ei lappuja löytynyt, joten kaverit latoivat tiskiin aika surullisen kuuluisat vaihtoehdot: 5000 meticalin sakko x2 (about 160e) tai putkaan yöksi selvittelemään asiaa. Kyllä siinä vähän kuumotti, kun bussi lähti seuraavana päivänä kohti Johannesburgia, moisia rahasummia ei ollut mitenkään varaa maksaa ja kaverit heiluttelivat rynkkyjään ihan kuin jossain Megazonessa. Onneksi Suomen suurlähetystön mainitseminen ohimennen tuntui auttavan, jonka jälkeen sanoimme voivamme maksaa 200 meticalia (6 euroa) mieheen. Tällä selvittiin ja loppumatka hotellille sujui turvallisissa merkeissä. Jäi kyllä rehellisesti vituttamaan todella paljon. Samana yönä selvisi myös miksi hotelli oli niin halpa. Viereisessä nettikahviladiscossa DJ pumppasi Aviciin levelsin kaikki 198 versiota putkeen melkoisen muhkealla bassotoistolla sillä vaikutuksella, että aamuyöstä alkoi kaukosäätimet ja muut läheiset tavarat lennellä seinille.
Sunnuntaina tutustuimme Maputon kahvilakulttuuriin 9 tunnin ajan check-outin jälkeen, jonka jälkeen lähti 10 tunnin yöbussi Johannesburgiin. Perillä oltiin mukavasti puoli neljä aamuyöllä eräässä maailman vaarallisimmista kaupungeista ja Gabsin bussi lähti 10 tunnin päästä. Eipä siinä, aseman erääseen nurkkaan piiloon ja tikkipokeriturnaukset pystyyn. Siinähän sekin odottelu meni ilman sen suurempia hajoamisia Buffalo Billin kahvilan antimien avulla. Gabsin bussi meni hujauksessa ohi ja kohta oltiinkin jo matkalla Pyryn kontakteille kämppäämään muutamaksi yöksi. Kyseessä siis oli suomalaispariskunta Mari ja Ilkka, joiden hulppeaan lukaaliin asetuimme perinteisesti parisänkyyn nukkumaan ansaittua unta.
Tunnelmat J'Burgin asemalla
Tiistaina kiipesimme viimeistä kertaa Kgale hillin päälle, korkkasimme kuohuviinipullon ja muistelimme aikaamme Botswanassa. Kukkulalle jäi myös viitta Musicalle Santeri Kaipiaisen kuvalla varustettuna. Illalla tiukat pakkaamiset, seuraavana päivänä viimeistelyt ja lentokentälle. Oli muuten surrealistinen fiilis kun ensimmäiseen koneeseen astui.
Nyt Suomessa kolmisen viikkoa viettäneenä on todella outo fiilis. Monet puhuvat kulttuurisokin olevan pahempi palatessa kun mennessä. Kenties näin. Ensimmäinen viikko jouluineen ja uuden vuoden kekkereineen menivät aivan hujauksessa, mutta nyt arkeen palatessa olen ollut ihan rehellisesti sanottuna todella hukassa. Kavereilla on samat jutut ja muutenkin homma tuntuu olevan samassa kuosissa kuin heinäkuussa, mutta jotain on muuttunut. Koulussa joutuu oikeasti tekemään jotain (kandi), uusi kämppis on aina uusi kämppis vaikka todella asiallinen tyyppi onkin, tuntemattomat eivät moikkaile kadulla ja kysele kuulemisia yms yms. Älkää siis ihmetelkö jos vaikutan hieman poissaolevalta aika ajoin, menee varmastikin ohi viimeistään parissa vuodessa. Kaipaanko Afrikkaan / Botswanaan? Kyllä ja en. Mahdoton vastata.
Nyt on aika oikeasti lopettaa tämä blogi. Tikkari palkinnoksi niille, jotka jaksoivat lukea tämän maratonijutun loppuun. Kysyä saa jos tulee jotain kysyttävää, vastaan erittäin mielelläni.
Tämä oli tässä.
