2214 kilometriä myöhemmin

HUOM!: tämä on hyvin todennäköisesti viimeinen blogiteksti ellen innostu Suomesta kirjoittelemaan. Tuskinpa. Toivottavasti jutut ovat olleet mielenkiintoista luettavaa.

Kulkupeli (Toyota Yaris)

Tälläkin hetkellä pitäisi opiskella huomiseen setswanan kirjalliseen kokeeseen ja kolmeen muuhun yhtä tärkeään lopputestiin, mutta niin sitä vain istutaan tässä koneen ääressä ja kirjoitellaan blogitekstiä. Miettikääpä sitä. I'm doing this for You. Viime viikon suullinen koe meni aivan loistavasti, joten sinänsä kurssin läpipääsystä ei huolta pitäisi olla. Aivan eri asia onkin sitten taas kuinka monta akateemista ihmistä nauraa allekirjoittaneelle päin naamaa, kun marssin tammikuussa yliopiston kielikeskukseen kysymään opintopisteitä setswanan alkeiskurssista tai musicalle nokkahuilun perusteista.

Viiden kaistan ruuhka Johannesburgissa

Laatuparkki Lesothon rajalla

Maseru

Iloisimpiin uutisiin. Viime torstaina lähdettiin pienelle automatkalle Etelä-Afrikan läpi kohti Lesothon avaria vuoristomaisemia. Alustavasti kilometrejä piti karttua about 1400. Eipä ihan osunut. Homma sai Murphyn lakien mukaan parhaan mahdollisen alun, kun vuokraamoa hoitava äijä ilmoitti navigaattorin olevan saatamattomissa vaikka sitä erikseen pyysin viikkoa ennen auton noutoa ja tomtomeja piti olla firmalla hallussaan lukemattomia. Eihän siinä muu auttanut kuin suunnata kohti riverwalkin kirjakauppaa reittikarttaa ostamaan. Kaikki automatkailun stereotypiat kohtasivat tielle päästessä, kun takapenkillä japanilainen Ryu otti kuvia, amerikkalainen Paige jutusteli omiaan, Pyry levitteli ison viltin kokoista eteläisen Afrikan tiekarttaa pelkääjän paikalla yrittäen selvittää parasta mahdollista reittiä ja itse totuttelin Toyota Yariksen hallintalaitteisiin, vaihdekepin käyttämiseen vasurilla ja vasemmalla puolella ajamiseen. Yllättävän nopeasti "Yaris Litmanen" alkoi tuntua kotoisalta Opel Astralta ja matkaaminen alkoi tuntua oikeinkin hyvältä aurinkolasit päässä ja Matti Nykäsen soidessa soittimesta.

Lesothon rajalle piti olla n. 665,3 kilometriä Gaboronesta nopeinta mahdollista reittiä. 9 tunnin ajon, 700 kilometrin ja nyt aivan järjettömältä tuntuvien lukemattomien rekkojen ohituksen jälkeen 160 km/h vauhdilla sateisella tiellä olimme vieläkin noin 400 kilometrin päässä rajasta ja asetuimme Kronstadiin yöksi. Seuraavana aamuna 06.00 auto starttasi kohti Maserua (Lesothon pääkaupunki). Kaikki allekirjoittanutta vähänkin tuntevat tietävät, etten ole ihan vahvimmillani aamulla (lue: ennen kahtatoista), mutta niin sitä vain selvittiin ilman sen kummallisempia ihmeellisyyksiä Lesothon paimentolaisvaltioon. Nopeat vinkit turisti-infosta ja retkikunta starttasi kohti Mohalen patoa. Jos ikinä ajatte eteläisessä Afrikassa niin älkää missatko tätä tilaisuutta. Vuoristotiet olivat aivan USKOMATTOMAT yhtään vähettelemättä. Akrofobiasta kärsiville tosin en tätä ihan heti lähtisi suositelemaan, mutta kaikille teille muille adrenaliinifriikeille tiet ovat unohtumattomat. Muutaman tunnin ajon jälkeen pääsimme padolle, asetuimme lodgeen ja niin, mitäs siinä sitten muuta kuin paikallista olutta maistelemaan, ihailemaan maisemia ja keskustelemaan Japanin nykytilanteesta.

Myös hevoskuiskaajanakin tunnettu

Lauantaina yhdeksän maissa lähdimme takaisin kohti Maserua ilman mitään suunnitelmia. Läntistä Lesothoa tuli nähtyä aika paljon, mutta lopulta asetuimme Thaba Bosiun pikkukaupunkiin yöksi. Päivä sisälsi muutamalle kukkulalle kiipeämistä, hengailua Romassa ja päämääräätöntä vaeltalua lähiympäristössä. Hieno, kiireetön päivä. Sunnuntaiksi varasimme reilun tunnin trekkailun hevosilla. Vaikka kamelia on tullut ennen ratsastettua niin hevonen oli asia aivan erikseen. Kaakki heilui kuin mikäkin puolelta toiselle ja tasapainon kanssa oli välillä todellisia ongelmia. Vaikka yritin tutusta ratsuun parhaani mukaan ja jopa nimesin sen Jarmoksi niin sielunystäviä meistä ei valitettavasti tullut. Hieno kokemus kyllä. Sunnuntaina pääsimme takaisin Kronstadiin ja maanantaina saavuimme kolmen maissa takaisin Gaboroneen. Ei siitä sen enempää, moottoriteistä ei hirveesti kerrottavaa jäänyt.

Parhaita paloja matkan varrelta

Tekemistä riittää vielä viimeisille päiville Gaboronessa. Jääkaappi pitää palauttaa, viisumit hoitaa Mosambikiin, poistua viimeistää viinipulloa myöten Las Vegasista ym ym. Lauantaina viedään tarpeettomat tavarat suomalaispariskunnan hoteisiin ja sunnuntaina viideltä suunnataan kohti pohjoista Botswanaa, tehdään lenkki Mosambikin kautta ja palataan pariksi yöksi Gaboroneen vielä ennen paluuta Suomeen. Malarialääkityksen aloitin tänään. Saas nähdä minkälaisia hallusinaatioita siitäkin tulee.

Kiitos vielä kaikille lukijoille kaikissa maailman kolkissa, oli mukava kirjoitella, kun tietää, että jotkut lukevat! Palaillaan asiaan Suomessa neljän viikon päästä.

Ps. parta lähti. Jännä fiilis.

"Vuokrataanko auto ja lähetään Lesothoon?"

.. ja mehän vuokrattiin. Luennot loppuvat seuraavana keskiviikkona, jonka jälkeen on viikko aikaa ennen ensimmäistä koetta. Gaboroneenhan ei enään tässä vaiheessa hullukaan jää viikoksi pelkästään tappamaan aikaa, joten reissu oli ilmeinen valinta. Suunnitelmat vaihtelivat aluksi bussimatkustelusta Pretoriaan (kaupunki Etelä-Afrikassa) tai Namibiaan, kunnes saimme loistoidean tutkia pikkuauton vuokrausta ja toteuttaa eeppisen road tripin eteläisessä Afrikassa. Parin tunnin googlettelun jälkeen valinta kohdistui Hyundai i10:een, joka oli halvin valinta mitä löytyi. 140 euroa viideltä päivältä tuntuu ihan järkevältä hinnalta. Sniiduilla piti tietysti vielä vähän, joten värväsimme reissuun mukaan amerikkalaisen Paigen ja japanilaisen Ryutaron. Majoituksineen, bensoineen ja ruokineen reissun budjetti on about 250 euroa.

Kuulostaa aika hienolta, mutta kun faktat laitetaan tiskiin niin kieltämättä vähän kuumottaa tällä hetkellä. Ensinnäkin liikenne on täällä vasemmanpuolinen, mikä siis tarkoittaa sitä, että rattikin on auton oikealla puolella ja kaikki hallintalaitteet erilaiset kuin Suomessa. Lisäksi, allekirjoittaneen pisin road trip menneisyydestä itse ajellessa on 4 tuntia Kalajoelle hyvässä kunnossa olevia teitä. No, Lesothoon on 700 kilometriä yhteen suuntaan ei niin hyviä teitä. Lehmät, aasit sun muut eläimet eivät ole vieras näky ja kuoppia löytyy kaikkialta. Navigaattoria ei välttämättä ole saatavilla (selviää torstaina aamusta kun käydään hakemassa auto), mikä saattaa johtaa tiekarttojen ostamiseen ja Mr. Salakarin navigointiin. Kaveri on nähnyt kartan kuulemma viimeksi Niinisalon loppusodassa ja silloinkin sitä käytettiin lähinnä kolmioleipien säilytykseen. Takuuta Lesothoon pääsemisestä ei siis mitenkään ole, joten mitään majoitustakaan ei varailtu. Toivottavasti on tilaa. Viimeisenä vielä itse auto on 1.1 -moottorinen tilaihme neljälle ihmiselle, mikä tarkoittaa noin 1,5 minuutin kiihtymistä nollasta sataan. On sitä toisaalta miniäkin tullut ajettua ja vastoin kaikkia odotuksia siitäkin selvittiin, joten tämä on ehkä huolista pienin tällä hetkellä.

Reissu olisi kuitenkin vailla pointtia, jos kaikki jutut olisivat täysin selviä jo etukäteen. Tulevana torstaina kello 10.00 on kohtalon hetki. Mitä muuta tähän voi sanoa kuin ROAD TRIIIIIP!

Yliopiston ruokalaa. Melko random kuvia, mutta menköön

Varailtiin viikonloppuna myös lähes kaikki loppureissun elementit ja näyttää siltä, että hommasta tulee aivan järjetön setti. Tässä muutamia matkustustietoja:

- 25.11 yöbussilla Botswanan pohjoisosiin 12 tuntia
- 2.12 aamubussilla takaisin Gaboroneen 12 tuntia
- 3.12 aamubussilla Johannesburgiin 6 tuntia
- 3.12 yöbussilla Maputoon (Mosambik) 11 tuntia
- 5.12 jollain bussilla Mosambikin pohjoisosiin about 6-8 tuntia
- 16.12 yöbussilla Johannesburgiin 11 tuntia
- 17.12 iltapäiväbussilla Gaboroneen 6 tuntia

Nopeasti laskettuna siis vähintään 65 tuntia bussissa istumista about kolmen viikon sisällä. Ei sillä ettenkö bussimatkailusta tiettyyn pisteeseen asti pitäisi, mutta kyllähän näillä etäisyyksillä löytää jo Jeesuksenkin useampaan otteeseen. Tähän lisättynä tietysti vielä reilun 30 tunnin paluumatka Suomeen niin ei paljon Tre-Jkl enää tunnu missään.

Hirveästi ihmellisyyksiä ei täällä ole lähiaikoina taaskaan tapahtunut. Lauantaina käväistiin Mochudissa tsekkaamassa Botswanan liigan futismatsi, mikä oli hieman eri kamaa kuin Cape Townissa. Katsomot olivat aivan täynnä ja yritti siellä joku pistää laulua ja aaltoakin pystyyn, tosin melko huonolla menestyksellä. Entisenä futistuomarina alkoi tosin sydämeen sattua muutama erotuomarin ratkaisu, erityisesti maalin hylkääminen sen hyväksymisen jälkeen ja huudolla saatu punainen kortti. Varmaankin kaverit olivat menossa terassille matsin jälkeen, sen verran ihmeellisiä tuomioita näkyi.

Ensi viikon alussa on siis luvassa esitelmä, setswanan kirjallinen välikoe ja loppukoe suullisesta puolesta. Kiirettä pitää, mutta hyvä näin. Koulu loppuu ja reissut alkaa, jea!

Pitänee käydä huomenna hakemassa parit passikuvat Mosambikin viisumia varten. Tulee kyllä ehkä törkeimmät kuvat ikinä. Ei siinä mitään. Lisää tekstiä luvassa Lesothon reissun jälkeen jos hengissä selvitään.

Normaalien maihinnousu

Alan hiljalleen hyväksymään sen faktan, että täällä Gaboronessa on kaikki kokemisen arvoinen jo koettu ja elämä on lähes Jyväskylän meininkiin verrattavissa olevaa perinteistä arkea. Ensi viikolla tosin on tarjolla välikoe setswanasta, esitelmä kumisaapastanssista (olipahan kankean kuuloinen suomennos, gumboot dance siis suuren maailman kielellä) ja suullinen koe setswanasta. Ongelmissa ollaan, jos tentaattori haluaa tietää jotain muutakin kuin nimen, asuinpaikan ja aamupalan sisällön, joka sekin rajoittuu hyvin pitkälti sanaston puolesta omenoihin, kalaan ja viiniin. Kirjallinen puoli vielä jotenkin sujuu, mutta sitten kun natiivi puhuja alkaa latomaan kysymyksiä veljen kotipaikkakunnan suosikkipoliitikon silmien väristä niin lukkoonhan siinä menee. Surullista on, että edellistä ei edes hirveästi ole liioiteltu.

Viime perjantaina oltiin viimeisellä (!!) kylävierailulla Kaudwanen maalaispyhätössä. Jo pelkästään ennakkoasetelmat reissulle olivat kohdallan, kun Pyryn tyttöystävä, äiti ja äidin työkaveri liittyivät iloiseen joukkoomme. Kulkuvälineinä olivat tällä kertaa kaksi yliopiston nelivetoa. Pienen ongelman muodosti 15 hengen seurueemme mahduttaminen kyseisiin autoihin. Ratkaisuhan ei tietystikään ollut yhden ylimääräisen auton soittaminen vaan tavaratilaan ängettiin 4 ihmistä per toyota. Täytyy sanoa, että niin epäergonomisessa asennossa ei ole ennen tullut oltua, ei edes Mihkalin Suzukissa. Tähän kun lisätään vielä 4 tunnin matka yhteen suuntaan (josta puolet möykkyistä hiekkatietä) niin selkä oli jo ensimmäisen taipaleen jälkeen kierompi kuin OKL:n pääsykoe.

Dr. Phibion, muutaman kurssin opettaja

Perillä oli vastassa kirjaimellisesti koko kylä. Jok'ikinen asukas tuntui olevan paikalla ihmettelemässä väärän värisiä vierailijoita. Plussat kuitenkin siitä, että tähänastisista vierailuista tämä oli ehdottomasti kaikista autenttisin. Tämä tosin myöskin tarkoitti sitä, että puolet kylän miehistä oli jo kello kolmelta aivan totaalisen naamat ja yrittivät sokeltaa meille aivan mystisiä settejä. Kuitenkin, tanssia nähtiin ja peleillekin päästiin Pyryn kanssa. Oon melko varma, että kyseiset jannut voittaisivat Fc Juhuun ilman mitään ongelmia. Ennen paluuta kävästiin vielä tsekkaamassa pari kojua, joissa myytiin muutamia koruja ja muovisia sarvikuonon sarvia. Mitään ei tällä kertaa tarttunut mukaan. Paluumatka oli täyttä tuskaa, mutta siitäkin selvittiin lähes kunnialla.

Sunnuntaina käväisin parin ruotsalaisen ja jenkin kanssa paikassa nimeltä 'Sanitas - Tea Garden', joka oli aivan uskomattoman upea paikka Botswanan standardeilla mitattuna. Mestasta löytyi hieno puutarha, iso myymälä ja loistelias ravintola. Voin ehdottomasti suositella tätä "teille kaikille, jotka suunnittelevat matkaa Botswanaan". Tulipahan sanottua. Rafla tarjosi myös Mr. Nico -jäätelöä (suklaa + pähkinä), mikä viimeistään varmisti paikan sijoittumiseen top vitoseen.

Yksi asia mikä on viime aikoina ihmetyttänyt allekirjoittanutta kovasti on se, että erittäin suuri osa paikallisista tuntuu olevan melko kovassa shapessa. Tiedä sitten miten hitossa se on mahdollista, kun altaalla porukka hengailee katsomoissa uimisen sijaan eikä lenkeillä tule ikinä ketään vastaan. Sivistynyt veikkaus on todella pitkälle kehittynyt pilates-kulttuuri tai muinaiset geenit. Itse olen pitäytynyt tutussa 1-2 lenkissä / viikko (kuukausi) ja satunnaisessa uimisessa. Uisin enemmänkin, mutta se on yleisesti ottaen hieman ahdistavaa, kun suoritusta seuraa aina 30-40 ihmistä jotka höpöttävät setswanaa keskenään eikä ikinä tiedä onko puheenaihena white boyn vapaauintitekniikka vai huomisen futismatsi.

Yliopiston uima-allas n. 17.30 kun paikka on tyhjimmillään

Jukalle terkut.

Supercalifragilisticexpialidocious

Tässä vaiheessa varmasti jokainen on jo huomannut, että otsikoissa ei ole mitään järkeä tai logiikkaa. Joku voisi ajatella, että informatiivinen otsikko tekstin aiheesta voisi olla järkevämpi ja ottaisi lukijan enemmän huomioon, mutta taidan jatkaa tällä linjalla loppuun asti. Plussat sille, jotka tunnistavat (ja osaavat lausua) tämänkertaisen.

The storm is coming

Paljon ei ole tapahtunut sitten viime postauksen. Tunneilla on tullut silloin tällöin käytyä, tosin näinä päivinä ihmettelen yhä enemmän miksi. Tämä viikon aikana on vahvistunut jo ennestään käsitys siitä, että näistä neljästä kurssista yksikään ei ole hyödyllinen jatkon kannalta. Setswanan kielen opiskelu on yhtä tyhjän kanssa tulevaisuutta ajatellen ja erityisesti nyt kun tunneilla käydään läpi substantiiviluokkia ja adjektiivien prefixejä niin alkaa väkisinkin ihmettelemään elämän tarkoitusta. Esimerkiksi jos haluaa sanoa, että "isälläni on ruskeat hiukset", joutuu selailemaan kolmen taulukon läpi erinäisiä päätteitä etsien vain todetakseen, että 'ruskea' sattuu olemaan epäsäännöllinen sana, joka kumoaa kaikki edelliset säännöt muodostaen näin kokonaan uuden lauserakenteen. Vedän takaisin edellisessä tekstissä olleen morkkauksen kielitieteilijöitä kohtaan. Ymmärrän nyt tuskanne.

Basic instrument skillsien kurssilla on muodostunut tavaksi 1,5 tunnin "omatoiminen opiskelu", mikä siis käytännössä tarkoittaa sitä, että Dr. Phibion käväisee tunnilla 5 minuuttia alusta ja 5 minuuttia lopusta: 'do whatever you want, haha' ja äijä lähtee "kokoukseen", eli kahville heittämään läppää muiden opettajien kanssa. Loppukokeen pianobiisiksi varmistui 'when saints go marching in' ja nokkahuilubiisiksi 'loch lomond'. Molemmat sen verran hankalia, että 8-vuotiaalla Nicolla olisi ollut pieniä hankaluuksia niiden kanssa. Etnomusikologian kurssilla tunnit menevät opiskelijoiden keskinäiseen kinaamiseen siitä, mitä edellisellä kylävierailulla tehtiin tai oltiin tekemättä. Itsehän näistä en ymmärrä juurikaan mitään ja kun esim. välitestin koekysymys oli "explain the historical social aspects of Borankana Phathisi" niin meinaa kyllä lentää edellisellä tunnilla tarvittu nokkahuilu seinään. Teoriakurssi sentään on yhtä leppoisaa kuin ennen. Tällä viikolla siirryttiin musiikin filosofiasta ja opettamisen periaatteista puhumaan. Käytännössä opettaja kertoi matkajuttuja ja mm. opetti, kuinka kirahvi tulisi grillata oikein.

Sadetta saadaan nykyään lähes joka päivä. Kelpaa

Pyryn tyttöystävä, äiti ja äitinsä työkaveri tulivat viime perjantaina/sunnuntaina tänne. Ei pahalla Pyry, mutta olen ollut melko seitsemännessä taivaassa viime päivät. Aivan totaalisen rauhassa ja hiljaisuudessa on aika mukavaa olla välillä. Päivät ovatkin lähinnä menneet leffojen katseluun, lenkkeilyyn ja sibeliuksella leikkimiseen. Transkriptioita ja sovituksia löytyy joka lähtöön. Viikon suurin saavutus lienee uno-korttien ostaminen eilen keskiviikkona. Huomenna on sentään viimeisen kylävierailun aikana, jolloin viimein jout.. pääsee sosialisoimaan muiden ihmisten kanssa. Noh, ensi viikolla palataan vielä pariksi viikoksi normaaliin päiväjärjestykseen. Hiljaisuudestakin saa tarpeekseen.

"Otetaan nyt läppäri varmuudeks mukaan"

Movember alkoi. Osallistun.